Jo Joseph Schumpeterin ammoisista ajoista lähtien on talouskasvun ja siten myös yhteiskunnallisen hyvinvoinnin yhdeksi perusedellytykseksi hyväksytty jatkuva innovaatiotoiminta. Teknologinen kehitys virtaviivaistaa toimintatapojamme sekä synnyttää uusia tuotteita, palveluja ja elämyksiä, jotka nostavat elämänlaatuamme. Matti Pohjolan mukaan jo pelkästään tieto- ja viestintäteknologian edistys 2000-luvulla on luonut puolet työn tuottavuuden ja 40 prosenttia kokonaistuotannon kasvusta.
Korkeakoulujen roolia jatkuvan uudistuksen moottorina on pidetty merkittävänä, koska radikaalien innovaatioiden synnyttäminen edellyttää usein perusilmiöiden tutkimukseen tarvittavaa vapautta ja resursseja. Yliopistoinnovaatioprosessien sekä yliopistojen ja yritysten välisen teknologiansiirron tehostamiseen onkin panostettu paljon. Vuonna 2007 korkeakoulukeksintälakia muutettiin suuren maailman mallin innostamana ja vuonna 2009 yliopistolakiin kirjattiin uusi mandaatti – nk. kolmas tehtävä – edistää korkeakoululaitoksen yhteiskunnallista vaikuttavuutta.
Muutosten tarkoituksena oli parantaa korkeakoulututkimuksen puitteita ja edistää tutkimuksesta syntyvien teknologioiden teollista ja muuta yhteiskunnallista käyttöönottoa. Suurin osa aiheeseen liittyvästä keskustelusta käytiin institutionaalisella tasolla: Puhuttiin akateemisen norsunluutornin etääntyneisyydestä, omistusoikeuksia säätelevien lakien jäykkyydestä, korkeakoululaitoksen roolituksesta, kaupallisuudenvastaisesta tutkimuskulttuurista ja niin edelleen. Keskusteluista unohtui järjestelmällisesti yksi keskeinen – ehkä keskeisin – innovaatiotoiminnan agentti: itse tutkija. Hän, joka tekee keksinnöt ja synnyttää uuden tiedon.
Kuluvan vuosikymmenen alussa ETLA lähti selvittämään tämän jalkoihin jääneen agentin näkemyksiä tutkimustulosten hyödyntämisestä norsunluutornin ulkopuolella. 11 suomalaisessa tutkimusyliopistossa noin 3000 eri tieteenaloilla toimivaa tutkijaa vastasi kyselyyn, joka käsitteli lukuisia aiheeseen liittyviä erillisteemoja alkaen yritysyhteistyöstä ja immateriaalioikeuksien tunnettuudesta aina yliopistojen tarjoamien tukipalveluiden rooliin. Selvityksen keskeisin teema on yliopistotutkijoiden henkilökohtaiset motiivit osallistua tutkimustulostensa kaupallisen tai muun yhteiskunnallisen käyttöönoton edistämiseen: Miksi tutkijat osallistuvat yritysyhteistyöhön, ja mitä hyötyjä he odottavat saavuttavansa sillä? Mistä syystä toiset tutkijat haluavat kaupallistaa löydöksiään, ja miksi toiset puolestaan eivät sitä tekisi? Onko yliopistojen tarjoamista tutkimus‐ ja innovaatiopalveluista tukea tutkijoiden kaupallistamisyrityksille vai haittaavatko palvelut jopa niitä?
Tutkimustulosten kaupallinen hyödyntäminen ja kaupalliset motiivit eivät olleet merkittäviä vaikuttimia tutkijoiden työssä. Noin 40 prosenttia tutkijoista ilmoitti keksineensä kaupallista potentiaalia omaavan keksinnön. Näistä reilulla kolmanneksella oli oikeudet päättää keksintönsä hyödyntämisestä itse tai yhdessä tutkimusryhmän kanssa. Tästä kolmanneksesta kuitenkin vain puolet olivat kiinnostuneita näkemään vaivaa asian eteen. Jäljelle jäänyt joukko on varsin pieni.
Tämän lisäksi suora yritysyhteistyö oli oletettua harvinaisempaa. Jopa ne tutkijat, joilla oli kokemusta yritysyhteistyöstä, kertoivat yhteistyön palvelevan pääasiallisesti akateemisia tarkoitusperiä: esimerkiksi tutkimusrahoituksen turvaaminen ja uusien tutkimusideoiden löytäminen. Edelleen vain 10 prosenttia vastanneista tutkijoista oli saanut täydentävää kaupallista koulutusta. Kaupallisten näkökulmien pieni rooli tutkijantyössä heijastui myös tutkijoiden erittäin heikkoon tietoisuuteen immateriaalioikeuksien omistuksen määrittelemisen periaatteista.
Kolme vahvinta tutkijoiden kaupallistamispäätöksiin vaikuttavaa tekijää olivat (i) keksintöjen potentiaali hyödyttää yhteiskuntaa, (ii) tutkijoiden kunnianhimo toteuttaa itseään, ja (iii) tutkimusrahoituksen varmistaminen. Kaupallistamisella ja siihen liittyvillä näkökulmilla ei ollut suurta merkitystä. Altruistiset, sosio‐kulttuuriset, ja henkilökohtaiset tekijät vaikuttavat edellä mainittuihin tekijöihin verrattuna huomattavasti vahvemmin. Tässä suomalainen tutkimuskulttuuri poikkeaa selkeästi vaikkapa yhdysvaltalaisesta. ETLAn jatkotutkimuksissa vahvistettiin aiempi oletus, että Atlantin toisella puolella taloudelliset kannustimet ajavat akateemisten tulosten hyödyntämistä selkeästi vahvemmin. Taustalla piilee siis vahvoja identiteetti- ja kulttuurieroja.
Miltei vuosikymmen myöhemmin korkeakoulujen ympärille on kuitenkin alkanut syntyä kuhinaa. Aihetta vähemmänkin seuraavat ovat tietoisia erilaisista yrityshautomoista, kasvuohjelmista, ja startup-tapahtumista. On Slushia, Design Factorya, Cleantech Venture Day:tä, Startup Saunaa, Vertical Acceleratoria ja erilaisia hackathoneja. Suomalaisten digipajojen menestys maailmalla on antanut aihetta innostukseen ja korottaneet yrittäjyyden jälleen mediaseksikkäiden ammattien joukkoon: Suomessakin osataan ”tehdä asioita isosti”! Mielenkiintoista on, että eläväisimmät startup-yhteisöt ovat muodostuneet korkeakoulujen läheisyyteen. Monet Piilaaksoa kodikseen kutsuvat natiivit ovat suomalaiseen startup-kulttuuriin tutustuttuaan todenneetkin, ettei suomalaisella yhteisöllä ole energiansa ja puitteidensa puolesta mitään hävettävää Kalifornian ihmemaahan verrattuna.
Mitä ihmettä on oikein tapahtunut? Mistä moinen muutos? Tekikö Nokian alasajo suomalaiselle yrittäjyydellä valtavan palveluksen vapauttaessaan huippuosaajia vapaille markkinoille? Onko digitalisaation mahdollistama globaali konvergenssi ja monikansallisten kulttuureiden ristipölytys saanut kasvuyrittäjyyden siemenen itämään myös suomalaisessa maaperässä? Vai voisiko olla, että vuosikymmen sitten tehdyt muutokset korkeakoulujärjestelmässä ovat vihdoin alkaneet tuottaa tulosta ja tukeneet ilmiön syntyä? On korkea aika porautua ilmiön ytimeen. SWiPE-hankkeessa olemme varautuneet tehtävään raskain kalustoin ja innokkaalla asenteella.
Kirjoittaja: Antti-Jussi Tahvanainen on tutkimuspäällikkö ETLAssa. Lue lisää Antti-Jussin työstä ja tutkimuksesta täältä.