”Suurinta osaa ihmisen arkielämän aktiviteeteista ajaa eteenpäin hänen yrittäjämäinen otteensa; sen perustalta hän luo uutta sosiaalista ja materiaalista arvoa, kilpailee ja tekee yhteistyötä, muuttaa ja kehittää […] yrittäjyys on alettu nähdä merkittävänä sosiaalisena voimana, elämisen ja oppimisen menetelmänä […] yrittäjämäisistä kyvyistä on tulossa yhtä tärkeitä kuin lukutaito ja yleisesti käyttökelpoisia millä tahansa urapolulla.” (Käännös englannista suomeen S.P.)
Noin kirjoittaa tutkija Inna Kozlinska johdannossa erinomaiseen väitöskirjaansa ”EVALUATION OF THE OUTCOMES OF ENTREPRENEURSHIP EDUCATION REVISITED – Evidence from Estonia and Latvia” (University of Turku & University of Tartu 2016, s. 21), jonka viralliseen hyväksymiseen minulla oli ilo osallistua Tarton yliopistossa 22.12.2016. Kozlinska on tutkinut kahdessa mielenkiintoisessa maassa (tärkeä poikkeus valtavirran angloamerikkalaisiin aineistoihin), vaikuttaako yliopisto-opiskelijoiden saama yrittäjyysopetuksen tyyppi (”perinteinen” tai ”kokemuksellinen” opetus) siihen, kuinka opiskelijat työllistyvät tai harjoittavat yrittäjämäistä toimintaa. Väittelijä on mitannut yrittäjyyskoulutuksen objektiivista vaikuttavuutta ja tuottanut monia tärkeitä tutkimustuloksia.
Väitöskirjan aloittavat väitteet ovat jo hyvin kiinnostavia ja kutsuvat monenlaiseen pohdintaan. Kyynisyyteen tai inhorealistisuuteen taipuvainen saattaisi todeta, että hyvinvoivan länsimaalaisen arkea ei pyöritä niinkään yrittäjämäisyys kuin managerointi: lukemattomien rutiinien toistaminen olennaisesti samanlaisina kuin ennen. Rutiinissakin jotkin detaljit vaihtelevat, ja esimerkiksi merkittävä osa mediasta on erikoistunut vakuuttelemaan meille, miten jo pienillä (työ)elämäntavan tai -tyylin muutoksilla voimme toteuttaa ainutlaatuista luovuuttamme. Puhummeko nyt ”todellisesta” luovuudesta/yrittäjämäisestä otteesta? Inhorealisti raottaa kysymyksen ehdollistumista mm. sellaisiin arvovalintoihin, joista keskustelemista ei tee hyödyttömäksi yksimielisiin ratkaisuihin pääsemisen hankaluus.
Yrityksen perustaminen edellyttää jonkinlaisia yrittäjämäisiä kykyjä, ja tällaisten kompetenssien synnyttämiseen sekä kehittämiseen tähtäävällä yliopistotasoisella koulutuksella on takanaan pitkähkö ja monipuolinen historia. Millainen koulutus vaikuttaa parhaiten vai tehoaako koulutus lainkaan? Tieteellinen tutkimus asiasta on pääosin ollut yllättävän heikkolaatuista ja lähinnä keskittynyt selvittämään, herättävätkö po. kurssit opiskelijoissa ”aikomuksia yrittäjyyteen”. Kozlinskan väitöskirja sekä nostaa tutkimusalansa tasoa että pureutuu yrittäjyysaikeita olennaisempaan kysymykseen.
Voiko yrittäjäksi oppia seuraamalla luennoitsijan selostusta yritystoiminnan piirteistä (”perinteinen” opetus) vai ryhtymällä kehittämään liikeideoita, etsimään yrittäjyyden tilaisuuksia ja käynnistämään mahdollisimman aitoa yritystä opettaja/mentorin johdolla (”kokemuksellinen” opetus)? Yrittäjyyskoulutuksen pedagogit ovat vahvasti olleet käytännöllisesti aktivoivien menetelmien kannalla, ja Kozlinska muotoileekin empiirisesti testattavaksi ydinhypoteesiksi seuraavan: ”kokemuksellinen yrittäjyyskoulutus kytkeytyy yliopistosta valmistuneilla laadukkaampiin oppimisen tasoihin ja objektiivisiin tuloksiin kuin perinteinen yrittäjyyskoulutus” (s. 286). Tutkija koettelee hypoteesiaan vertailemalla eri korkeakouluissa annetun yrittäjyyskoulutuksen tyyppiä samoista opinahjoista valmistuneiden kokemuksiin ja objektiivisiin tuloksiin eli heidän työllistymiseensä ja yrittäjämäiseen toimintaan työpaikoissaan.
Hypoteesi saa osittaista tukea Viron muttei Latvian aineistosta. Miksi näin? Yllättävä tulos vie tutkijan erittelemään monien kontekstisidonnaisten piirteiden eroja kahdessa naapurimaassa, jotka ovat hiljattain läpikäyneet samankaltaisen komentotalouden jälkeisen siirtymävaiheen. Abstraktiot ”perinteinen” ja ”kokemuksellinen” yrittäjyysopetus sisältävät todellisuudessa hyvin monenlaisilla pätevyyksillä operoivia opettajia erilaisine opetusmenetelmineen. Edelleen koulutuksen yleiset infrastruktuurit vaihtelevat, ja opiskelijoiden innostus yrittäjyyteen ennen koulutusta voi olla ratkaisevampi heidän uravalinnalleen kuin yrittäjyysopetuksen muoto tai sisältö.
Kun virolaisten ja latvialaisten opiskelijoiden subjektiiviset kokemukset saamastaan yrittäjyysopetuksesta sivuutetaan ja katsotaan vain objektiivisia tuloksia (työllistyminen ja yrittäjämäinen toiminta), tutkijan johtopäätös lienee monen silmissä karu: ”Virossa yrittäjyyskoulutuksen perinteisyys tai kokemuksellisuus ei näyttänyt vaikuttavan merkittävästi yrittäjyyden objektiiviseen ilmenemiseen tutkimusajanjakson aikana, ja kokemuksellisen yrittäjyyskoulutuksen suuremmasta osuudesta näytti olevan jopa vähemmän hyötyä Latviassa” (s. 10).
Kozlinska antaa tutkimuksensa lopussa monia tutustumisen arvoisia käytännön suosituksia akateemisen yrittäjyyskoulutuksen parantamiseksi. Väitöskirjan tarkastustilaisuudessa työn toinen virallinen hyväksyjä, dosentti Pekka Stenholm esitti tärkeän kysymyksen: miten akateemisen koulutuksen antamien yleisten valmiuksien merkitys yrittämisen innolle ja kyvylle voidaan erottaa nimenomaisen yrittäjyysopetuksen vaikutuksista? Analyyttis-kriittinen ajattelu, epävarmuuden sieto ja rohkeus uusien ideoiden kokeiluun näet pikemmin yhdistävät kuin erottavat tutkijaa ja yrittäjää (ks. https://blogit.utu.fi/utu/2016/11/08/tutkija-olet-kuin-yrittaja/).
Stenholmin kysymys osuu myös niihin Suomessakin käynnissä oleviin prosesseihin, joissa yliopistot pyrkivät muuttamaan toimintojaan ”yrittäjämäisemmiksi” – esimerkiksi oma alma materini Turun yliopisto on omaksunut kirjaimelliseksi strategiakseen muuttua ”yrittäjyysyliopistoksi”. Hienojen tulevaisuudennäkymien äärellä on hyvä pitää mielessä vältettäväkin polku: kovin erikoistuneiden tai kapeiden yrittäjyyskoulutusohjelmien läpiajo unohtaen sellaiset akateemiset peruspätevyydet, jotka ovat tarpeellisia mm. alustatalouden ja digitalisoitumisen dynaamisessa työelämässä.
Kirjoittaja: Seppo Poutanen on erikoistutkija (Senior Researcher) SWiPE-hankkeessa.
Lue lisää Seppo Poutasen osaamisalueista ja työstä tutkijana.